Kestävä ruokatalous – mikä siinä mättää?

teksti: Sirpa Kurppa 04.06.2012

Ruoan ympärillä kuohuu. Yksi tuo markkinoille makkaran jossa on enemmän lihaa, toinen tuotteen, jossa on vähemmän rasvaa, kolmas tuotteen, josta löytyy enemmän elämän elikseerejä muodossa tai toisessa, neljäs kertoo, että kala on vaarallista, viides että se on terveellistä.  Maataloustuottajat ponnistelet ensisijaisesti talousongelmiensa kanssa. Osalla kuluttajista on täydellinen valinnanvapaus ruokansa suhteen. Vai onko se valinnanvapautta, kun kiireessä seisoo kymmenmetrisen jogurttihyllyn edessä? Osalla kuluttajista on vara valita vain sitä joka kunakin päivänä sattuu olemaan alennuksessa; usein alennuksessa ovat pitkälle jalostetut einekset valmistettuna globaalissa elintarvikekaupassa ajan myötä vaihdanta-arvoaan menettäneistä raaka-aineista. Kalastajat vanhenevat ja siirtyvät eläkkeelle, nuoria kalastajia ei enää ole, koska kalastus on elinkeinona toivoton. Yhteiskunnassa on enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Mutta yksi perustava hyvinvoinnin ja aktiivisuuden peruspilari on todella sekavassa tilassa.

Mitkä ovat ne suurimmat ongelmat? Ruoan tuotanto vaikuttaa ympäristöön; ja vaikuttava osapuoli on nimenomaan raaka-ainetuotanto. Nykyisessä järjestelmässä tuotetaan niitä raaka-aineita, joihin perustuvia tuotteita kuluttajat ostavat. Mutta kuluttaja ei ole noista tuotannon ympäristövaikutuksista todellisuudessa ole tietoinen juuri ollenkaan. Tässä tilanteessa kuluttaja tarttuu juuri siihen hälyviestiin tai tuotepakkaukseen lisättyyn kryptiseen merkintään, mitä milloinkin on tarjolla. Se saattaa olla tuotteen musta hiilijalanjälki tai musta maine Itämeren rehevöittäjänä. Yksittäisiä ympäristöön liittyviä vaikutusluokkia on monia, mikään niistä ei helposti ymmärrettävä. Eivätkä mittarit ole yhteismitallisia. Samalla tavoin tuotantoa ohjataan yksittäisten tuotantopanoksiin tai tuotantotoimenpiteisiin kohdistuvien mittareiden avulla, sellaisten joita on helppo valvoa. Lisäksi tuotanto tasapäistetään; kaikille tasapuolisuuden vuoksi käyttöön samat mittarit yhtenäisillä painotuksilla.

Mutta tuotantojärjestelmä, alkulähteillä maatila, on rakenteellinen kokonaisuus, johon liittyy monia eri näkökulmia ja monia erilaisia ympäristövaikutuksia. Maataloustoiminnalla on ympäristön kannalta myös positiivisia vaikutuksia. Samalla tavoin ihmisen ravitsemus on kokonaisuus, johon yhtä lailla liittyy hyvin monia näkökulmia. Molempia, sekä tuotantoa että ruoan kulutusta yritetään ohjata milloin minkin yhdestä näkökulmasta muodostetun mittarin tai siihen perustuvan tuotemerkinnän ja tukijärjestelmän avulla. Tämähän ei pitkällä tähtäimellä voi onnistua. Systemaattisen, koko järjestelmää parantavan onnistumisen mahdollisuudet ovat tuskin suuremmat kuin mahdollisuudesta ajautua ojasta allikkoon, eli vene paikataan yhdestä kulmasta mutta kokonaisuus on niin hutera, että kohta vene vuotaa toisesta kohden. Tästä on olemassa niin mediaherkkiä esimerkkejä, ettei niitä voi edes mainita.

Kokonaisuuden ymmärtäminen on pahasti hakusessa. Sekä tuotantojärjestelmää että yksilöllistä ruoan kulutusta pitäisi pystyä katsomaan kokonaisuutena, mittaroimaan eri näkökulmista ja lopulta vielä hahmottamaan mikä on se tekijä joka kussakin tilanteessa noiden systeemien tasapainoa eniten häiritsee. Ja sitten tulisi tarttua juuri siihen mittariin ja saada tilanne hallintaan. Jos maataloustuotanto on ekologisesti epätasapainoista ja aiheuttaa hallitsemattomia päästöjä, ei auta yhtään että tehdään yksittäisiä poliittisia päätöksiä tai asiantuntijoiden parhaita arvioita siitä mihin toimenpiteisiin mennään tai mitä yksittäistä ympäristömerkkiä kannatetaan. Sama koskee ruokahuoltoa. Valitseva ylipaino johtuu todellisuudessa ekologisten resurssien vinoutuneesta käytöstä ihmispopulaatiossa suhteessa populaation ravintoresurssien tarpeeseen eli se on ihan yhtä lailla ekologinen kysymys kuin ruoan tuotantokin. Ihan perustason uutta ymmärrystä tarvittaisiin eikä riitelyä ja arvovaltamittelöitä yksittäiskysymyksistä.