Kulttuuritaustaeroja

teksti: Marja Aaltonen 20.08.2012

Sofi Oksasen kirja oli ilmestyttyään valtaisa menestys ja sitä on ehditty kääntää jo monelle kielelle. Valtaisa menestys ei kuitenkaan ollut suomalaisen viljelijäporukan kolhoosinvetämisprojekti Virossa vuoden 1994 jälkeen. Jos olet lukenut Oksasen kirjan, sinulla on jo lähtökohtaisesti paremmat edellytykset ymmärtää, miksi näin kävi. Jos ei projekti ollut valtaisa menestys, niin ainakin se oli valtaisa kokemus.

Vuonna 1991 tapahtui uskomattomia ja yllättäviä asioita. Yksi tällainen oli Viron itsenäistyminen. Virossa oli Neuvosto-vallan aikana rakennettu paljon kolhooseja, joiden energia- ja muu tuotantopanoshuolto hoitui NL:n toimesta. Samaten kolhoosien johto ja pääagronomit olivat yleensä yleisliittolaisia. Kun tämä kaikki loppui ja kolhoosien johto poistui, NL:oon jäi jäljelle suuri tyhjiö. Näin kävi myös Länsi-Virossa, jossa oli keskikokoinen kolhoosi, joka kamppaili energiapulan ja talousongelmien kanssa. Monien yhteensattumien seurauksena tämä entinen karjatalous- ja perunakolhoosi siirtyi suomalaisen viljelijäporukan omistukseen, joka muutti omistuspohjan osakeyhtiöksi.

Suomalaisilla syyhysivät sormet. He olivat tottuneet pieniin maksimissaan 10–20 hehtaarin peltopläntteihin. Uudessa kolhoosiyhtiössä yhden peltolohkon pinta-ala oli keskimäärin 100 hehtaaria. Lohkot olivat suorakaiteenmuotoisia, kaikki samanlaisia ja niitä riitti. Usein oli suuria vaikeuksia löytää oikealle pellolle, kun peltoaukeat olivat niin suuria ja niitä erottivat samanlaiset pienet suorat peltotiet, jotka kääntyivät aina 90 asteen kulmassa joko vasemmalle tai oikealle.

Suomesta vietiin paljon maataloustyökaluja kolhoosille. Ne olivat kuitenkin näillä pelloilla auttamattoman pieniä työleveyksiltään. Oli myös vanhaa neuvostoliittolaista kalustoa, mutta varaosia ei niihin enää tahtonut saada tai sitten tavaraa liukeni jonnekin. Kun ei ollut omistajaa eikä johtoa eikä palkanmaksajaa, oli pakko tulla toimeen jotenkin. Kolhoosikylän väki yritti viljellä mahdollisuuksien mukaan kaikkea itse omilla tiluksillaan. Ennenhän kaikki elämisen edellytykset oli saatu kolhoosin kautta yhteisestä laarista. Uusi omistajaväki ei kuitenkaan tätä ymmärtänyt. Nyt piti palkka maksaman rahassa eikä tavarassa pikku vohkimisen kautta.

Suomalaiset eivät kuitenkaan pienestä lannistuneet. Työnjohtajaksi lähti omistajaporukan väkeä asumaan ja olemaan Vironmaassa “elämisluba” taskussa.

Kieliongelmien lisäksi oli muitakin pulmia. Syvälle istuneet asenteet eivät hevin muuttuneet. Virolaisilla ja venäläisillä työntekijöillä oli kuppikuntaisia ristiriitoja, jotka eivät helpolla avautuneet suomalaisille. Venäläisen vähemmistön olot eivät suomalaisten silmin olleet kovin kehuttavat. Kuitenkin useat talon koulutetut työntekijät olivat juuri venäläisiä. Oli myös käsittämättömän sitkeitä vanhoja työtapoja ja työrooleja. Traktorinajotaitoiset työmiehet olivat korkealla porukan hierarkiassa. Nämä traktoristit ajoivat vain traktoria, jonka joku toinen korjasi heille ajokuntoon. Korjaushommat eivät kuuluneet traktoristeille. Jos traktori “meni puruiks´”, työ jäi siihen. Näin oli ollut vuosikymmenet eikä tämä asia niin vaan muuttunut. Tai jos muuttuikin, niin sitten kun työnjohto oli poissa, niin palattiin vanhaan systeemiin.

Suomalaisten porukassa syttyi ajatus siitä, että voitaisiin viljellä perunaa ja porkkanaa, kun maat olivat siihen oikein sopivaisia. Läheisen kaupungin hotellit olivat kiinnostuneita ostamaan juureksia, kun tuolloin ei vielä ollut tukkuliikkeitä eikä jakeluporrasta eikä liioin virolaisia yrittäjiä.

Työnjaolla suomalaiset kertoivat, että ajatuksena olisi kylvää juureksia ja istuttaa perunaa. Tämä otettiin suurella ilolla vastaan. Kolhoosikylän kyläkaupassakin puhuttiin innolla asiasta. Perunat ja porkkanat kasvoivat hyvin, vaikka kuivuus ja rikkaruohoruiskutusten myöhästyminen vaativat veronsa. Olihan siinä pinta-alaa. Suomalaiset lähtivät lomilleen.

Elokuun lopulla suomalaiset palasivat kylään. Päivä oli upea ja viljapelloilla liikkui puimureita, työt olivat käynnissä. Puimurit eivät kuitenkaan olleet tutunnäköisiä. Ensimmäisenä päätettiin mennä katsomaan miten juurekset ovat kasvaneet. Peltotiellä tuli vastaan peräkärry, jossa oli perunaa ja porkkanaa ja iloisesti vilkuttavaa porukkaa: “ Kas vain, täällä on muillakin porkkanaa”, ihmeteltiin.

Muutaman kymmenen käännöksen jälkeen pääsimme oman peruna-porkkanalohkomme äärelle. Tai siis sen mitä siitä oli jäljellä. Monen hehtaarin alasta oli joka reunasta nakerrettu pitkiä rivejä juureksia ylös ja reunassa oli pieniä kökköjä, jotka eivät olleet mahtuneet kuormaan. Porkkanoita oli riittänyt kaikille - myös kaupungin torin kauppiaille ja meillekin jonkin verran. Söimme niitä kylän baarissa stroganoffin joukossa ja lisukkeena. Peruna oli kelvannut myös villisijoille, joita alueella oli varsin paljon. Osa niistäkin oli kaksijalkaisia.

Seuraavana vuonna kylvimme porkkanaa ja perunaa lähemmäs kylää yhteiseksi isoksi kasvimaaksi. Traktoristit taas tulivat kesäksi Suomeen harjoittelemaan ja saivat oman nimikkotraktorin, josta vastasivat. Työnjohto eestiläistyi, perusti perheen ja jäi asumaan kolhoosikylään.

Eivät ongelmat siihen loppuneet, mutta ymmärrys puolin ja toisin kasvoi ja Viro alkoi pikku hiljaa päästä itsekin jaloilleen ja liittyminen Euroopan Unioon loi uutta uskoa maalaiskyliin. Jos menettää toivonsa, menettää mahdollisuutensa. Tätä mahdollisuutta ei haluttu menettää.